Apua
Etusivu
Olin päättänyt muuttaa Alanyaan. Miten pitkäksi aikaa, sitä en vielä tiennyt, mutta ainakin ajaisin sinne omalla autolla. Koska olin seurueeni ainoa jäsen, harjoittelin etukäteen kaiken mahdollisen renkaiden vaihdosta sytytystulppien vaihtoon. Honda Civic tulisi minulle matkani aikana hyvin tutuksi. Suunnittelin ajavani ensin Venetsiaan, josta ottaisin lautan Turkin Izmiriin.Pääsin matkaan huhtikuun 23. päivä, 1996. Ensimmäisen yön vietin Doverissa, josta otin aamulautan Ranskaan.
Ensimmäinen päivä: Lautta toi minut Ranskan maalle, ja englantilainen kun olen, jouduin keskelle vääränpuolista liikennettä. Päivä oli kaunis ja matka taittui joutuisasti. Saavuin alkuillasta Colmariin, lähelle Sveitsin rajaa. Mukavassa hotellissa söin herkullisen illalisen ja nukuin virkistävät yöunet.
Toinen päivä: Matka jatkui kohti Garda-järveä, jonka upeissa maisemissa halusin viipyä kauemminkin. Matka Sveitsin vuoristosta läpi Italian olikin ehkä koko reissun parasta antia. Maisemat olivat todella henkeäsalpaavat. Vaikka ajoinkin välillä harhaan, saavuin Garda-järvelle iltapäivällä ja löysin juuri minulle sopivan pikkuhotellin.
Kolmas päivä: Tänään haluan vain rentoutua ja katsella ympärilleni. Olin koko päivän laivaretkellä järvellä ja menin sen jälkeen köysirataa pitkin Malcesineen vuorille. Vaikka ilma oli pilvinen ja ankea, nautin raikkaasta ilmasta.
Neljäs päivä: Lähdin aikaisin Venetsiaan, jotta löydän lautan ajoissa. Jätin auton jonoon ja lähdin tutkimaan San Marcon toria ja huokausten siltaa ennen lautan lähtöä. Takaisin tullessani huomasin, että muutama muukin auto oli päätynyt jonoon. Sain onneksi apua papereiden kanssa muutamalta vakituiselta matkustajalta. Vaikka muodollisuudet kestivät kauan ja näyttivät sekavilta, pääsin lopulta ajamaan lauttaan. Jono tuntui loputtomalta, kun odotin edessä olevien autojen saavan paperinsa kuntoon.
Lopulta olin lautalla, josta tulisi minulle koti kolmen päivän ajaksi. Se ei ollut mikään ylellinen risteilyalus, tavallinen turkkilainen autolautta. Palvelu pelasi ja ruoat sisältyivät lipun hintaan. Purserin toimistosta sai ostaa juomalippuja. Hetken aikaa stuertin kanssa neuvoteltuani, ja vaihdettuani rahaa purserin toimistossa, sain itselleni hytin. Tunsin itseni onnekkaaksi, sillä alkuperäinen lippuni oikeutti ainoastaan istumapaikkaan yleisessä luokassa eikä istualtaan nukkuminen houkutellut yhtään.
Viides ja kuudes päivä: Rutiinit tulivat tutuiksi. Minut melkeinpä adoptoitiin muutaman matkustajan toimesta, jotka olivat Englannin ja Saksan turkkilaisia matkalla visiitille Turkkiin. Heti kun he huomasivat, että Hondani rekisterikilvissä oli merkintä GB-Great Britain, he tulivat juttusille ja alkoivat huolehtia minusta. Eräskin herra varmisti, etten jäänyt koskaan ilman illallis- tai lounasseuraa. Sää suosi, ja vietinkin suurimman osan ajasta kannella lueskellen. Ympärilläni vaihtuivat Italian ja Kreikan rannikkomaisemat.
Iltaisin istuin aulassa ja lueskelin kirjaani, samalla kun muut pelasivat korttia. Kysyin pelasivatko he rahasta, mutta he kertoivat pelaavansa drinkeistä. Jostain syystä minutkin laskettiin mukaan jokaiselle drinkkikierrokselle, vaikka en kortteja katsonutkaan.
Seuraavana päivänä lounasseurani kertoi, että seilaamme läpi Korintin kanavan, joka yhdistää Adrianmeren ja Egeanmeren. Hän lupasi kertoa, milloin kannattaa tulla kannelle katsomaan. Ja katsomisen arvoista se olikin! Yli kuusi kilometriä pitkä kanava on kuin viivasuora kanjoni halki Korintinniemen. Todellinen insinöörien voimainkoitos.
Seitsemäs päivä: Oli aika nousta laivasta Izmirissä. Vasta nyt sain kunnolla tuta turkkilaisen byrokratian. Tullissa ei tuntunut olevan minkään näköistä järjestystä tai systeemiä. Olisin vieläkin Izmirissä papereideni kanssa, jos laivalla tapaamani ystävälliset turkkilaiset eivät olisi olleet apunani. Ensin piti jättää auto, ja mennä papereiden kanssa toimistoon odottamaan niiden käsittelyä. Sain turistiviisumin, jonka jälkeen minun täytyi auton takia toiseen paikkaan jonottamaan. Kaikki tieto leimattiin passiini. Normaalisti olisin saanut olla auton kanssa maassa kolme kuukautta, mutta pyysin lisäaikaa, ja sain sitä aina viiteen kuukauteen asti. Sitten pääsin tulliin ja tuntien kuluttua pois satamasta.
Kun kerroin meneväni Alanyaan, opas löytyi helposti. Tie, jonka olin valinnut, oli valtavien tietyömaiden myllerryksessä, joten jouduin valitsemaan toisen reitin. Minua neuvottiin seuraamaan autollani miestä, joka oli matkalla Syyriaan. Oletin hänen ajelevan rauhallisesti vanhalla mersullaan, mutta mitä vielä! Hän paineli tuhatta ja sataa edessäni, ja mina yritin parhaani mukaan seurata. Sain siis heti ensituntuman turkkilaiseen ajotyyliin. Päädyimme Afyoniin, josta löysimme hotellin. Valitettavasti huoneita ei ollut kuin yksi, Syyriaan matkalla oleva herra sanoi. Pian hänen ehdotuksensa kävivät tungetteleviksi, ja minä lähdin omia aikojani Alanyaan.
Kahdeksas päivä: Saavuin Alanyaan ensimmäinen päivä toukokuuta 1996. Ajoin suoraan satama-alueelle ja parkkeerasin autoni. Huokaisin helpotuksesta: olin tehnyt sen, ajanut Alanyaan ilman suurempia vaikeuksia! En tosin arvannut, minkälainen nähtävyys olisin ajellessani ympäri Alanyaa ulkomaalaisella autolla, mutta se on jo toinen tarina se.
Ensimmäinen päivä: Lautta toi minut Ranskan maalle, ja englantilainen kun olen, jouduin keskelle vääränpuolista liikennettä. Päivä oli kaunis ja matka taittui joutuisasti. Saavuin alkuillasta Colmariin, lähelle Sveitsin rajaa. Mukavassa hotellissa söin herkullisen illalisen ja nukuin virkistävät yöunet.
Toinen päivä: Matka jatkui kohti Garda-järveä, jonka upeissa maisemissa halusin viipyä kauemminkin. Matka Sveitsin vuoristosta läpi Italian olikin ehkä koko reissun parasta antia. Maisemat olivat todella henkeäsalpaavat. Vaikka ajoinkin välillä harhaan, saavuin Garda-järvelle iltapäivällä ja löysin juuri minulle sopivan pikkuhotellin.
Kolmas päivä: Tänään haluan vain rentoutua ja katsella ympärilleni. Olin koko päivän laivaretkellä järvellä ja menin sen jälkeen köysirataa pitkin Malcesineen vuorille. Vaikka ilma oli pilvinen ja ankea, nautin raikkaasta ilmasta.
Neljäs päivä: Lähdin aikaisin Venetsiaan, jotta löydän lautan ajoissa. Jätin auton jonoon ja lähdin tutkimaan San Marcon toria ja huokausten siltaa ennen lautan lähtöä. Takaisin tullessani huomasin, että muutama muukin auto oli päätynyt jonoon. Sain onneksi apua papereiden kanssa muutamalta vakituiselta matkustajalta. Vaikka muodollisuudet kestivät kauan ja näyttivät sekavilta, pääsin lopulta ajamaan lauttaan. Jono tuntui loputtomalta, kun odotin edessä olevien autojen saavan paperinsa kuntoon.
Lopulta olin lautalla, josta tulisi minulle koti kolmen päivän ajaksi. Se ei ollut mikään ylellinen risteilyalus, tavallinen turkkilainen autolautta. Palvelu pelasi ja ruoat sisältyivät lipun hintaan. Purserin toimistosta sai ostaa juomalippuja. Hetken aikaa stuertin kanssa neuvoteltuani, ja vaihdettuani rahaa purserin toimistossa, sain itselleni hytin. Tunsin itseni onnekkaaksi, sillä alkuperäinen lippuni oikeutti ainoastaan istumapaikkaan yleisessä luokassa eikä istualtaan nukkuminen houkutellut yhtään.
Viides ja kuudes päivä: Rutiinit tulivat tutuiksi. Minut melkeinpä adoptoitiin muutaman matkustajan toimesta, jotka olivat Englannin ja Saksan turkkilaisia matkalla visiitille Turkkiin. Heti kun he huomasivat, että Hondani rekisterikilvissä oli merkintä GB-Great Britain, he tulivat juttusille ja alkoivat huolehtia minusta. Eräskin herra varmisti, etten jäänyt koskaan ilman illallis- tai lounasseuraa. Sää suosi, ja vietinkin suurimman osan ajasta kannella lueskellen. Ympärilläni vaihtuivat Italian ja Kreikan rannikkomaisemat.
Iltaisin istuin aulassa ja lueskelin kirjaani, samalla kun muut pelasivat korttia. Kysyin pelasivatko he rahasta, mutta he kertoivat pelaavansa drinkeistä. Jostain syystä minutkin laskettiin mukaan jokaiselle drinkkikierrokselle, vaikka en kortteja katsonutkaan.
Seuraavana päivänä lounasseurani kertoi, että seilaamme läpi Korintin kanavan, joka yhdistää Adrianmeren ja Egeanmeren. Hän lupasi kertoa, milloin kannattaa tulla kannelle katsomaan. Ja katsomisen arvoista se olikin! Yli kuusi kilometriä pitkä kanava on kuin viivasuora kanjoni halki Korintinniemen. Todellinen insinöörien voimainkoitos.
Seitsemäs päivä: Oli aika nousta laivasta Izmirissä. Vasta nyt sain kunnolla tuta turkkilaisen byrokratian. Tullissa ei tuntunut olevan minkään näköistä järjestystä tai systeemiä. Olisin vieläkin Izmirissä papereideni kanssa, jos laivalla tapaamani ystävälliset turkkilaiset eivät olisi olleet apunani. Ensin piti jättää auto, ja mennä papereiden kanssa toimistoon odottamaan niiden käsittelyä. Sain turistiviisumin, jonka jälkeen minun täytyi auton takia toiseen paikkaan jonottamaan. Kaikki tieto leimattiin passiini. Normaalisti olisin saanut olla auton kanssa maassa kolme kuukautta, mutta pyysin lisäaikaa, ja sain sitä aina viiteen kuukauteen asti. Sitten pääsin tulliin ja tuntien kuluttua pois satamasta.
Kun kerroin meneväni Alanyaan, opas löytyi helposti. Tie, jonka olin valinnut, oli valtavien tietyömaiden myllerryksessä, joten jouduin valitsemaan toisen reitin. Minua neuvottiin seuraamaan autollani miestä, joka oli matkalla Syyriaan. Oletin hänen ajelevan rauhallisesti vanhalla mersullaan, mutta mitä vielä! Hän paineli tuhatta ja sataa edessäni, ja mina yritin parhaani mukaan seurata. Sain siis heti ensituntuman turkkilaiseen ajotyyliin. Päädyimme Afyoniin, josta löysimme hotellin. Valitettavasti huoneita ei ollut kuin yksi, Syyriaan matkalla oleva herra sanoi. Pian hänen ehdotuksensa kävivät tungetteleviksi, ja minä lähdin omia aikojani Alanyaan.
Kahdeksas päivä: Saavuin Alanyaan ensimmäinen päivä toukokuuta 1996. Ajoin suoraan satama-alueelle ja parkkeerasin autoni. Huokaisin helpotuksesta: olin tehnyt sen, ajanut Alanyaan ilman suurempia vaikeuksia! En tosin arvannut, minkälainen nähtävyys olisin ajellessani ympäri Alanyaa ulkomaalaisella autolla, mutta se on jo toinen tarina se.
Lähetä artikkeli
Tulosta artikkeli
Autolla ja lautalla Alanyaan 
